Seikkailu sumussa

Jokohan uskaltaisi julistaa purjehduskauden avatuksi sillä perusteella että taas pääsee harhailemaan merellä?

Melkein neljän viikon kova pakkaskausi jäädytti meren niin pitkälle kuin Makholman rannasta silmä kantaa.
Tosin vahvaa jäätä tuskin löytyy muualta kuin saaristosta jossa jääkansi on pysynyt paikallaan ja saanut vahveta päivittäin. Ainakin Luvian puolella ajellaan autojen kanssa jo ulkosaariin asti. Makholmanlahti on toista jäätä; Rengaskarin ulkopuoli jäätyi uudestaan vasta viikko takaisin ja mitä lähemmäksi avomerta menee, sitä ohuemmaksi jääpeite käy. Keskiviikkona oli Loukkeennokassakin vielä avovesi, mutta taivaan väristä näkee, että nyt sekin on karannut kauemmaksi ulkomerelle.

Sukset mopon kylkeen, eväät takahäksälle ja menoksi. Heti Rengaskarin luona yllätti nopeasti syntynyt sumu. Pakkasta oli sumussa enää vajaat kymmenen astetta, eli avomereltä oli saapunut pieni lämpimämmän ilman virtaus joka sitten tiivistyi lähempänä maata.

Olen kerran eksynyt pahasti sumussa merenjäällä ja sen jälkeen olen visusti kantanut mukanani pientä marssikompassia. Koetin sen avulla suuntia, mutta koska kuuden kilsan päässä olevat Räyhän karit joihin oli aikomus päästä vaatii kuitenkin aika tarkan suuntiman, katsoin helpommaksi pitää sumun läpi hohtava aurinko vasemmalla poskellani. Kurssi olisi silloin 280 ja mopon matkamittari saisi toimia lokina.




Aikani ajettuani tuli jäästä näkyviin karikon kohouma joka ei sopinut mihinkään laskelmaan. Ilmeisesti kurssini oli sittenkin liiaksi pohjoiseen ja korjasin sitä lännemmäksi. Jään vahvuutta luotasin pitämällä molemmat jalat jäässä ja sen väriä tarkkailemalla arvaamaan sen vahvuutta. Vaalea jää ok, tumma ei hyvä.

Jossain vaiheessa sumun seasta kangasteli maata jonka tunnistin Säpin takarannaksi. Lisäksi näkyi vihreä viitta joten minun oli oltava liki Räyhien leveysasteita. En uskaltanut edetä enempää, eritoten kun olin jo kerran joutunut tumman jään alueelle ja pakittanut hitaasti ja höyhenen kevyesti kyseenalaiset metrit taaksepäin. Loki näytti jo kuutta kilometriä, joten senkin puolesta oli jo aika vaihtaa kevyempiin välineisiin.




Vaikka näkyvyyttä oli niukanlaisesti, niin avaruudellinen tunne oli kuitenkin laaja. Sumun läpi häämöttävä aurinko loi kauniin valoilmiön vastapuolelleen. Siirryin suksimieheksi ja lähdin hiljakseen sivakoimaan länteen päin. Hiihdin vartin, eikä mitään ilmestynyt näkyviin. Jos kiersin Räyhät idän puolelta, saisin hiihtää Ruotsiin asti mikäli jäitä riittäisi. Tai jos meninkin pohjoisen kautta ohi, niin olisin jo liki ohenevaa avoveden reunaa.




Eipä muuta kuin takaisin omia jälkiä seuraten ja teetauolle mopon viereen. Puolen tunnin kuluttua sumu hälveni ja huomasin olevani kilometrin verran Räyhistä, suurin piirtein paikassa johon olin ajatellutkin tulevani. Moukan tuuria sanoisi joku ellei paremmin tietäisi!




Seurasin nyt omia jälkiäni lähemmäs Räyhiä ja löytyi sekin paikka josta olin aiemmin pakittanut. Jäästä sai muutamalla lyönnillä sauvan läpi ja sen vahvuus oli noin neljä senttiä. Edempänä se oli taas vahvempaa. Vaikeita ja epäloogisia joskus nämä merijäätkin, tähän aikaan vuodesta. Vielä on merivesi lämmintä, ja ns. oikeina talvinakin Säppiin harvoin mentiin vielä tammikuun puolella.




Perillä Idän Räyhässä. Vielä on Makholmanlahden pooki pystyssä, vaikka ilman toimenpiteitä tämä tunnus on pian muisto vain kuten kaikki muukin Räyhien tarunhohtoisesta kalastuskulttuurista.

Paluumatka sujuikin sitten suoraviivaisemmin. Rengaskarin luo tullessani ilma jäähtyi ja sumua muodostui uudestaan. Mutta nyt oli jo jäljet mitä seurata. Olisipa seilatessakin vanha perävana yhtä lailla näkyvissä! Mopokin hyytyi vain kerran, juuri saavuttuani Makholman rantaan. Moukan tuuria sanoisin, ellen paremmin tietäisi!