Köyhän kaffepaikka

Pitkän ja kylmän talven jälkeen on lähes absurdi tunne kun herää aamulla ulkoa kuuluviin lokinkailotuksiin. Vaikka jääkenttää on Makholmasta katsellen silmän kantamattomiin, niin harmaa- ja merilokit tulivat ajallaan rantaan. Myös pihassa lurittelee punarinta ja pari mustarastasta. Talvi on siis takanapäin ja hyvin pian myös kevätkin.

Juuri tämä vaihe on lyhyt ja kriittinen ja samalla ehkä vuoden palkitsevin ajankohta. Kevään kontrapunkti.

Jäät kantavat vielä, aurinko lämmittää ja ensimmäiset muuttolintujen massaesiintymiset ovat käsillä. Juuri tällainen päivä oli pääsiäislauantai 3/4 jolloin Trutholman edustalle aukeni avomeri ja siihen tuhatkunta haahkaa, satoja telkkiä, koskeloita, lisäksi merihanhia, merimetsoja ja tietysti meri- ja harmaalokkeja.




Kauniimpaa näkyä ei voisi enää olla; sininen meri ja sen tuhannet linnut äänineen.




Kahvipaikka parhaasta päästä; Trutholman kärki. Vieressä Preiviikinlahden Pooki, hieman muovinen ja ehkä haalistunut, mutta sitkeästi pystyssä. Edessä avomeri, toisella puolella Ruotsin rannat.




Oikealla avautuu Preiviikinlahti muutamine saarineen, taustalla riittävän kaukana Yyterin kansallismaisema tehtaanpiippuineen.




Edellinen päivä eli pitkäperjantai oli alkujaan sumuinen ja koleahkokin, mutta selkeni päivän mittaan. Tässä ollaan liki Trutholmaa, mutta matkalla Räyhiin, koska vielä silloin ei läheisestä avomerestä ollut tietoa.




Jo Räyhäin läheisyydestä löytyi elämää, jos kuollutta lintua voi siksi kutsua. Ja olihan siellä muutakin, lokit reviireillään, ristisorsia, tyllejä, kiuruja ja yksi köyhä. Köyhäksi kutsutaan punarintaa kun se on köyhän miehen rari eli harvinaisuus. Jota köyhä siis ei itse asiassa ole. Ellei sitten ole todella köyhää.






Muutaman kilometrin jäämatka oli vanhoille saapasside-Järvisille liikaa. Leikkasin puukolla pois ylimääräiset lisäosat ja sukset pelittävät kaikesta huolimatta silti vieläkin. Mono-karhuja ei raaskinut käyttää, kun rannoilla oli vettä jään päällä paikoitellen parikymmentäkin senttiä.




Räyhäin kaffeepaikka oli hieman talvisempi, mutta näköaloissa ei silti ole valittamista. Aina kun Säppi on näkökentässä ollaan hyvällä paikalla. Ja Räyhissä oli hyvin, hyvin erämaista. Ei toista kulkijaa missään, koko päivänä. Mikä sopii hyvin ajankohtaan ja henkeen.




Talvi oli lykännyt lunta tupaan. Toki sitä vieläkin tulee, mutta nyt sen jo ehkä kestää. Tästä eteenpäin kolme viikkoa, niin eiköhän taas olla täällä. Niin köyhiä ei olla ettei sitä tapahtuisi, toivotaan ainakin!

Jääkenttien kutsu

Ns. Lapinhulluudessa ja meren jäällä kulkemisessa on paljolti samankaltaisia piirteitä. Jäällä ja tunturissa vaeltamisessa on päällimmäisenä erämaisuuden ja avaruudellisuuden kokemus. Samaan kategoriaan voisi vielä liittää purjehtimisen, sekin mahdollistaa luonnossa kulkemisen vaelluksenomaisesti, lähes äänettömästi luonnon ehdoilla. Tosiasiallisesti merihän on viimeinen erämaa, ainakin napapiirin tällä puolen. Tähän kun lisää vielä valomäärän joka tulee pitkän pimeän talven päälle, ei keväisellä merenjäällä kulkemista voita mikään. Paitsi ehkä se purjehdus, ja pianhan senkin aika koittaa.

Perjantai 5/3 oli kaunis aurinkoinen ja tuuleton päivä. Pakkasta oli vielä aamupäivällä kymmenisen astetta, mutta korkealta helottava aurinko lämmitti jo todella tehokkaasti. Pienestä on kiinni auringon vaikutus; vain kaksi-kolme viikkoa aiemmin se ei juurikaan auttanut viidentoista asteen pakkasissa.

Päivän reissu suuntautui Säpin Ulkolaskulle joka on Makholmasta 14 km suoraan länteen. Koska jäällä oli lunta ja vettä oli hyväksyttävä kelkkakyyti Säppiin. Muutenkin matka alkaa olla liian pitkä tai päivä liian lyhyt edes takaiselle hiihtoretkelle. Kelkka jätettiin Säpin rannalle ja loppumatka käveltiin. Kuvassa Ulkolaskun komeaa jäävuorta.




Vaikka jääkarttojen mukaan koko Selkämeren pitäisi olla jäässä oli jo Präälissä vastassa avovesi. Tyyne siinä syvyyksiä luotaa, vai ihaileeko vain peilikuvaansa?




Sininen meri valkoisine ajojäineen. Lisäksi lämmin ja tuuleton ilma. Kevät ulkojäillä, rantojen mieskin ihan herkistyy.




Pohjoisen puolella on sentään sivistyksen maamerkit. Tahkoluodon hiilivoimala jauhaa sähkötariffia 18 km päässä ja hallitsee merimaisemaa yli 60 neliökilometrin alueelta.




Ns. pystykahvit. Vaihtoehto makuusumpille. Kätevää täällä. Mutta toki molemmat toimivat.




Paluumatkan vaihtelevia maisemia. Viasvedenlahti. (Katso video )




Seuraava päivä kului jäänreunalla Trutholman länsipuolella, suksien kanssa tosin. Sunnuntaina tuuli kävi etelästä joten kohteeksi valikoitui Räyhät. Silloin takaisin pääsi hiihtämään tuuli selän takana. Merellä kannattaa muulloinkin liikkua samalla periaattteella, niin kenties säästyy yhdeltä ja toiselta. Tässä ollaan rantauduttu Isoon Räyhään.




Lumi ja korkeat nietokset ovat kietoneet Räyhät syleilyynsä. Parhaimmillaan hanki kohosi kahden metrin korkuiseksi.




Punainen kalakoppi komeassa talviasussaan. Kaunista. Ja nyt Selkämeri näytti olevan umpijäässä.




Räyhän maanpuolen mökki vielä ryhdikkäänä mutta ehkä hieman vetoisana katse Makholmaan päin. Säppi häämöttää taustalla.




Takaisin Kuuminaisiin jonne on lyhyin matka Räyhistä. Hieno hankikanto, poikkeuksena edellisestä Räyhän reissusta. Mutta vielä ehtii täälläkin Räyhäämään. Tämä jää ei hetkessä katoa. Mikä jää nähtäväksi.

Jäitse Säppiin!

Olen aina ollut huono lintsaamaan töistä, erityisesti silloin kun töitä on vähän tai ei ollenkaan. Niinpä tarjous Säpin retkestä kelkan kanssa keskellä viikkoa tuotti runsaat omatunnontuskat, mutta lopulta velvollisuus sai voiton. Jäitä on kohtuullisen hyvin, mutta Säpin nurkilla oli vielä viikko takaisin vellonut vapaa vesi, ja muualla jään päällä on niin paljon lunta, että suksilla kulkeminen on pikemminkin tarpomista kuin hiihtämistä. Niinpä kelkkakyydistä ei voinut mitenkään kieltäytyä.

Starttasimme Luvian puolelta ja pitäen suuripiirteisesti linjaa Pirskeri-Takholma etenimme Ekören ulkokareille jossa jätimme menopelin ahtojäitten sekaan vanhalle jäälle. Jatkoimme jalkaisin kahden yön ja noin 5 cm:n uudella jäällä kilometrin verran Lännennaulojen suuntaan. Tässä Tyyne tähyilee suuntimia.




Lännennauloilla oli avomeri jo liki, vain runsaan parinsadan metrin päässä. Viimeisen vesikiven päälle oli kasautunut mukava jäätorttu jonka laelta kuva Makholmanlahden suuntaan. Kaikki näkyvä sileä jää on sitä uutta ja ohuenlaista.




Ja samalta kasalta näkymä myös länteen. Aurinko helotti, -13 pakkasta, kevyt tuuli idästä, ja aivan hiljaista. Manner niin kaukana, että tunnelma toi mieleen elon kenties kuun pinnalla. Meren puolella muutama isokoskelo ja ohilentävä merikotka.




Itse asiassa olo oli suorastaan lokoisa.




Lopuksi Säpissä jossa olimme ilmeisesti ensimmäiset kaksijalkaiset tänä vuonna. Matkalla mittasimme kirveellä jään vahvuudeksi noin 15 cm. Todennäköisesti se on paljon heikompaa lähempänä Räyhiä tai Marjakaria. Pohjankallioitten ja Säpin välissä oli vielä avovesi joskin Säpin Ulkolaskulle olisi päässyt ahtojäitä myöten jalkaisin. Mutta näinhän me pääasiassa matkattiin : http://www.eerala.com/eeralacom/filet/100218Video/

Kettumaisempi Räyhän reissu

Kuluneen talven pakkaskausi alkoi 14/12 ja ensimmäinen suojapäivä oli vasta sunnuntaina 7/2. Rannikko jäätyi niin perusteellisesti että vastaavaa saa hakea hirmuisesta jäätalvesta 1987, jolloin Selkämeri jäätyi kokonaan, ja vielä vappunakin pääsi Säppiin jäitse. Lumentulo on ollut myös kiitettävää, keskisyvyys täällä olisi näppituntumalla 30-40 cm mikä myös on enemmän kuin vuosiin.

Tästä huolimatta on meri pysynyt avoimena Säpin ja Kuuminaisten edustalla kiitos sitkeästi peräti syyskuusta asti puhaltaneitten itäisten tuulien. Lauantain suojasää oli ohimenevä +0,5 astetta, mutta tuotti kuitenkin oman yllätyksensä hiihtoretkellä Räyhiin liimaamalla hangen pakkaslumen lujasti suksenpohjaan, mikäli ei onnistunut lampsimaan niin, että sukset pysyivät koko ajan hangen sisäpuolella.

Lumen painama jääkenttä oli taasen ulompana muuten vähälumisempi, mutta vettä oli paikoitellen nilkkoihin asti, mikä ei tehnyt tästäkään kulkureitistä järin mukavaa, saati turvallisemman tuntuista. Reissun piti alunperin suuntautua Luoteen Räyhään ja hyvällä kelillä ehkä Säppiinkin asti. Nyt oli tyydyttävä siihen että voimat riittivät pääsyyn Loukkeennokasta lähempään Idän Räyhään jonne matkaa on vain kolmisen kilometriä.




Aikaa siihen sainkin kulumaan toista tuntia, tosin matkalla tuli kiikaroitua hieman näkymiä josta tuloksena oli vain nuori merikotka ainoana lintulajina. Avoden raja ajojäineen näytti nyt kulkevan Trutholman ulkopuolella ja kaartavan Säpin Hanhistoon. Joten Säppiin ei olisi ollut menemistä vaikka suksi olisi paremmin luistanutkin.




Viasvedenlahden "pooki" alkaa vedellä viimeisiään mikäli ei kämppää nyt tulevana vuotena saada korjattua. Mökki on laajalle alueelle näkyvä merimerkki ja muistuttaa vielä 70-luvulla kukoistaneesta pienkalastuksesta siikarääkeineen ja yöpymisineen saarissa. Metsähallitus ei enää uusi sopimuksia kalakämpistä valtion mailla, mutta kun kyseessä on tällainen kulttuurikohde, niin ehkä tekisivät poikkeuksen jos joku kauniisti pyytäisi? Porstua on sorsastajien jäljiltä hieman sekavantuntuisessa tilassa, mutta elämisen tärkeät tykötarpeet näyttävät olevan pääpiirteissään tallessa vessapaperia ja ketsuppia myöten.




Salongin puolella on vähän parempi järjestys. Piippu kaipaisi rappninkia ja katossakin on komea reikä. Merinäköalaa löytyy kahteen ilmansuuntaan. Kyllähän täällä asustelisi!




Kauheen kranttu ei siisteyden suhteen tosin kannata olla. Prakulle näyttää majapaikka kelvanneen, mutta mikähän on sitten lopettanut vuokrasuhteen? Satunnainen yöpyjäkö? Kyllä perheelliselle kuuluisi antaa etusija!




Makholman rannat ovat niin kaukana että vain tummasta taivaanrannasta tunnistaa. Kelkkojen ulinat eivät myöskään tänne enää kanna. Räyhissä vallitsee ikiaikainen erämaan hiljaisuus, kuten pitääkin.




Takaisin ketunjälkiä seuraten. Kettu on kulkenut täsmälleen uuden ja vanhan jään reunaa vaikka jääkentät silmämääräisesti näyttävät samanlaisilta. Loukkeennokan edustalla tiemme erkanevat. Kettu on jatkanut Trutholmaan ja bloginpitäjä hoippuu viimeisillä voimillaan takaisin sivilisaation piiriin.

Ei merta edemmäksi

Täällä rannalla tuuli on se joka aina sanoo viimeisen sanan. Oli kesä tai talvi, niin tuuli määrää millaista ulapalla on tai onko sinne ylipäänsä pääsyä. Pienelläkin pakkasella tuuli voi olla lähes kuollettavan jäätävä ja myös sen suunnalla on suuri merkitys. Ikävimpiä ovat ne tuulet jotka tulevat maan suunnasta. Merelle mentäessä kyllä pärjää, mutta takaisinpäin tuleminen voi olla viheliästä. Kovakin tuuli mereltä päin on paljon reilumpaa, koska matkan voi aina keskeyttää ja palata seläntakaisessa kotiin.

Lisäksi tuuli rikkoo jäitä ja kuljettaa kulkukelpoisen jään kauas ulkomerelle josta ne sitten palaavat taas suunnan vaihtuessa takaisin muodostaen ylipääsemättömiä ahtojääkenttiä.

Vielä perjantaina jäätä, josta suurin osa tosin oli jo kertaalleen rikkoutunutta, ulottui Meri-Poristakin katsottuna silmänkantamattomiin. Ensimmäisen kerran vuosiin näin taas senkin ettei Mäntyluodon Kallosta erottanut avovettä edes kiikareilla etsien. Sitten lauantai aamuyöllä virisi kaakkoistuuli joka hetkessä avasi meren Yyteristä Kuuminaisten niemelle ja Räyhiin. Säppiinkin olisi hyvinkin vielä perjantaina päässyt Luvian suunnalta, mutta nyt avovesi oli jo Marjakarin merimetsosaaren rannassa.

Saaret ja sisälahdet sitovat kuitenkin nyt jo vahvan jään aika hyvin paikalleen joten Puskurin saareen pääsi vanhaa reittiä pitkin. Saaren pohjoisrannalta jäät kuitenkin tekivät lähtöä. Omaa latua ei takaisin tullessa enää oikein viitsinyt käyttää...




Jotain liikettä lahdellakin on tapahtunut, koska Svartgrundin viitta löytyi kilometrin verran väärästä suunnasta. Mutta Puskurihan se siellä taustalla uskollisena odottelee. Häijyllä kaakkoistuulella saaren pohjoispuoli antaa mukavan tuulensuojan joskin paluumatka on sitten eri juttu. Mutta kukapa sellaisia viitsisi murehtia?




Puskurin harjanteelta oli hyvät näkymät merelle ja lisäksi metsä antoi tuulensuojan. Saaren vanha pihlaja kurottelee niveliään yhä voimissaan.




Trutholman ajojäästä muodostunut kannas oli lauantaina vielä paikoillaan, mutta sen ylittäminen olisi tälläkin kerralla ollut riskialtista. Sunnuntaina näistä jäistä ei ollut enää tietoakaan.




Lähes viikon kestänyt kuura-kuorrutus alkoi varisemaan. Suojan puolella tyrnit olivat kuitenkin vielä kovin joulukorttimaiset.

Puskurin koillisranta sunnuntaina. Sekin ihme tapahtui että pilvipeite rakoili ja aurinko melkein näyttäytyi.

Nyt odotellaan uusia jäitä. Jos sitten vielä sekin ihme tapahtuisi että pääsisi jo helmikuun hangilla Säppiin. Se onkin sitten tuurista ja tuulista kiinni!

Seikkailu sumussa

Jokohan uskaltaisi julistaa purjehduskauden avatuksi sillä perusteella että taas pääsee harhailemaan merellä?

Melkein neljän viikon kova pakkaskausi jäädytti meren niin pitkälle kuin Makholman rannasta silmä kantaa.
Tosin vahvaa jäätä tuskin löytyy muualta kuin saaristosta jossa jääkansi on pysynyt paikallaan ja saanut vahveta päivittäin. Ainakin Luvian puolella ajellaan autojen kanssa jo ulkosaariin asti. Makholmanlahti on toista jäätä; Rengaskarin ulkopuoli jäätyi uudestaan vasta viikko takaisin ja mitä lähemmäksi avomerta menee, sitä ohuemmaksi jääpeite käy. Keskiviikkona oli Loukkeennokassakin vielä avovesi, mutta taivaan väristä näkee, että nyt sekin on karannut kauemmaksi ulkomerelle.

Sukset mopon kylkeen, eväät takahäksälle ja menoksi. Heti Rengaskarin luona yllätti nopeasti syntynyt sumu. Pakkasta oli sumussa enää vajaat kymmenen astetta, eli avomereltä oli saapunut pieni lämpimämmän ilman virtaus joka sitten tiivistyi lähempänä maata.

Olen kerran eksynyt pahasti sumussa merenjäällä ja sen jälkeen olen visusti kantanut mukanani pientä marssikompassia. Koetin sen avulla suuntia, mutta koska kuuden kilsan päässä olevat Räyhän karit joihin oli aikomus päästä vaatii kuitenkin aika tarkan suuntiman, katsoin helpommaksi pitää sumun läpi hohtava aurinko vasemmalla poskellani. Kurssi olisi silloin 280 ja mopon matkamittari saisi toimia lokina.




Aikani ajettuani tuli jäästä näkyviin karikon kohouma joka ei sopinut mihinkään laskelmaan. Ilmeisesti kurssini oli sittenkin liiaksi pohjoiseen ja korjasin sitä lännemmäksi. Jään vahvuutta luotasin pitämällä molemmat jalat jäässä ja sen väriä tarkkailemalla arvaamaan sen vahvuutta. Vaalea jää ok, tumma ei hyvä.

Jossain vaiheessa sumun seasta kangasteli maata jonka tunnistin Säpin takarannaksi. Lisäksi näkyi vihreä viitta joten minun oli oltava liki Räyhien leveysasteita. En uskaltanut edetä enempää, eritoten kun olin jo kerran joutunut tumman jään alueelle ja pakittanut hitaasti ja höyhenen kevyesti kyseenalaiset metrit taaksepäin. Loki näytti jo kuutta kilometriä, joten senkin puolesta oli jo aika vaihtaa kevyempiin välineisiin.




Vaikka näkyvyyttä oli niukanlaisesti, niin avaruudellinen tunne oli kuitenkin laaja. Sumun läpi häämöttävä aurinko loi kauniin valoilmiön vastapuolelleen. Siirryin suksimieheksi ja lähdin hiljakseen sivakoimaan länteen päin. Hiihdin vartin, eikä mitään ilmestynyt näkyviin. Jos kiersin Räyhät idän puolelta, saisin hiihtää Ruotsiin asti mikäli jäitä riittäisi. Tai jos meninkin pohjoisen kautta ohi, niin olisin jo liki ohenevaa avoveden reunaa.




Eipä muuta kuin takaisin omia jälkiä seuraten ja teetauolle mopon viereen. Puolen tunnin kuluttua sumu hälveni ja huomasin olevani kilometrin verran Räyhistä, suurin piirtein paikassa johon olin ajatellutkin tulevani. Moukan tuuria sanoisi joku ellei paremmin tietäisi!




Seurasin nyt omia jälkiäni lähemmäs Räyhiä ja löytyi sekin paikka josta olin aiemmin pakittanut. Jäästä sai muutamalla lyönnillä sauvan läpi ja sen vahvuus oli noin neljä senttiä. Edempänä se oli taas vahvempaa. Vaikeita ja epäloogisia joskus nämä merijäätkin, tähän aikaan vuodesta. Vielä on merivesi lämmintä, ja ns. oikeina talvinakin Säppiin harvoin mentiin vielä tammikuun puolella.




Perillä Idän Räyhässä. Vielä on Makholmanlahden pooki pystyssä, vaikka ilman toimenpiteitä tämä tunnus on pian muisto vain kuten kaikki muukin Räyhien tarunhohtoisesta kalastuskulttuurista.

Paluumatka sujuikin sitten suoraviivaisemmin. Rengaskarin luo tullessani ilma jäähtyi ja sumua muodostui uudestaan. Mutta nyt oli jo jäljet mitä seurata. Olisipa seilatessakin vanha perävana yhtä lailla näkyvissä! Mopokin hyytyi vain kerran, juuri saavuttuani Makholman rantaan. Moukan tuuria sanoisin, ellen paremmin tietäisi!

Holotna!

Tulipahan tehtyä talven ensimmäinen hiihtoretki. Pakkasta oli -17 mutta olosuhteet olivat kuitenkin pitkästä aikaa otolliset; tuulta oli vain hiven ja jopa matalalla makaava aurinkokin näyttäytyi.

Makholmanlahdelle jäitä tuli heti pakkaskauden alettua 15/12. Tosin kantavaa jäätä muodostui vain Rengaskariin asti koska sitkeän tasaisesti eri suunnista puhaltaneet tuulet veivät aina muodostuneet jäät ulompaa lahdelta. Vuodenvaihteessa meri oli avoin jopa Rengaskarin rannassa, eli vain kilometrin verran mantereesta. Joten tällä suunnalla saaristoretkeily jäi lyhyemmiksi kävelyretkiksi tai pikaisiksi mopomatkoiksi lähikareille.

Vuoden toinen päivä oli sitten poikkeuksellisen heikkotuulinen, joten tilaisuutta päästä ulkosaaristoon ja avomeren reunalle ei yksinkertaisesti voinut laiminlyödä. Jos ei ymmärrä miksi sinne on mentävä, voi perehtyä vaikkapa Fridtjof Nansenin ' Yön ja jään matkaan' niin johan tajunta laajenee. Jos ei tarkoituksena ole ajelehtia pohjoisnavalle asti, niin liki ainakin!

Joka tapauksessa jäitten tulo aloittaa täällä rannalla uuden kauden, kenties vuoden parhaimman, eikä pelkästään seikkailu- ja löytöretkeilijälle vaan myös muille kuten kalastajille. Tosin vuosi vuodelta heikentyneet saaliit ovat johtaneet siihen että Makholmassa uittaa verkkojaan vain kylän viimeinen ammattilainen.




Preiviikinlahti jäätyi myös pakkaskauden alussa, mutta avoin ja tuulinen kun lahti on, niin sinne jäi runsaasti avoimia tuulensilmiä jotka sitten lumenpeittäminä ovat erityisen vaarallisia. Suksimies on aina etulyöntiasemassa näillä jäillä, koska jo kova hankikin saattaa kantaa ja sommattominen sauvaniskujen vasteesta tuntee useimmiten miten jään vahvuus alla vaihtelee.

Vanhemman ja yhden yön välisen jään raja kulki Kuuminaisten ja Svartgrundin välissä, kuten tavallisesti. Klikkaapa kuva suuremmaksi!




Lähempänä Svartgrundin puolta saattoi jo ihailla komeaa merisavua Kuuminaisten ja saarten välissä.




Vihdoinkin Puskurin rannassa! Säppi häämöttää aika liki, vain kuuden kilometrin päässä.




Kuuminaisten Loukkeennokkaa on mukava katsella tältä kantilta. Sen takana avautuu laaja Viasvedenlahti ja Makholmankin rannat.




Trutholma on melkein kivenheiton päässä, mutta välissä olevaa ahtojääkenttää en viitsinyt ylittää koska satunnainen isompi maininki olisi saattanut hajoittaa sen kulkukelvottomaksi. Ja vaikka Trutholma onkin Preiviikinlahden hienoimpia saaria, ei sinne juuri näillä keleillä viitsisi asumaan jäädä.




Paluulatu; Puskuri taakse jää. Svartgrund antaa tuulensuojaa ja aurinkokin jopa lämmittää hiven. Vielä on edessä runsas kilometri mantereen tuulensuojaan, mutta matka on sikäli helppo että nyt tuuli on sivutakainen.

Tästä ei voi olosuhteet muuta kuin parantua. Siitä huolimatta hieno reissu, eihän saariin edes ole päässyt joka talvi. Vuoden paras aika koittaa, ja ennusteet lupaavat pelkkää hyvää, kahtakymmentä astetta ja enemmän!