61N 21E

Syysmyrsky 10/10/2010

2010-10-26T19:57:00.006+03:00

Talvi tekee taas tuloaan ja syksyn ensimmäinen myrsky riepottaa.

Lisää seuraavassa numerossa;)

Köyhän kaffepaikka

2010-04-03T19:38:00.012+03:00

Pitkän ja kylmän talven jälkeen on lähes absurdi tunne kun herää aamulla ulkoa kuuluviin lokinkailotuksiin. Vaikka jääkenttää on Makholmasta katsellen silmän kantamattomiin, niin harmaa- ja merilokit tulivat ajallaan rantaan. Myös pihassa lurittelee punarinta ja pari mustarastasta. Talvi on siis takanapäin ja hyvin pian myös kevätkin.

Juuri tämä vaihe on lyhyt ja kriittinen ja samalla ehkä vuoden palkitsevin ajankohta. Kevään kontrapunkti.

Jäät kantavat vielä, aurinko lämmittää ja ensimmäiset muuttolintujen massaesiintymiset ovat käsillä. Juuri tällainen päivä oli pääsiäislauantai 3/4 jolloin Trutholman edustalle aukeni avomeri ja siihen tuhatkunta haahkaa, satoja telkkiä, koskeloita, lisäksi merihanhia, merimetsoja ja tietysti meri- ja harmaalokkeja.

Kauniimpaa näkyä ei voisi enää olla; sininen meri ja sen tuhannet linnut äänineen.

Kahvipaikka parhaasta päästä; Trutholman kärki. Vieressä Preiviikinlahden Pooki, hieman muovinen ja ehkä haalistunut, mutta sitkeästi pystyssä. Edessä avomeri, toisella puolella Ruotsin rannat.

Oikealla avautuu Preiviikinlahti muutamine saarineen, taustalla riittävän kaukana Yyterin kansallismaisema tehtaanpiippuineen.

Edellinen päivä eli pitkäperjantai oli alkujaan sumuinen ja koleahkokin, mutta selkeni päivän mittaan. Tässä ollaan liki Trutholmaa, mutta matkalla Räyhiin, koska vielä silloin ei läheisestä avomerestä ollut tietoa.

Jo Räyhäin läheisyydestä löytyi elämää, jos kuollutta lintua voi siksi kutsua. Ja olihan siellä muutakin, lokit reviireillään, ristisorsia, tyllejä, kiuruja ja yksi köyhä. Köyhäksi kutsutaan punarintaa kun se on köyhän miehen rari eli harvinaisuus. Jota köyhä siis ei itse asiassa ole. Ellei sitten ole todella köyhää.

Muutaman kilometrin jäämatka oli vanhoille saapasside-Järvisille liikaa. Leikkasin puukolla pois ylimääräiset lisäosat ja sukset pelittävät kaikesta huolimatta silti vieläkin. Mono-karhuja ei raaskinut käyttää, kun rannoilla oli vettä jään päällä paikoitellen parikymmentäkin senttiä.

Räyhäin kaffeepaikka oli hieman talvisempi, mutta näköaloissa ei silti ole valittamista. Aina kun Säppi on näkökentässä ollaan hyvällä paikalla. Ja Räyhissä oli hyvin, hyvin erämaista. Ei toista kulkijaa missään, koko päivänä. Mikä sopii hyvin ajankohtaan ja henkeen.

Talvi oli lykännyt lunta tupaan. Toki sitä vieläkin tulee, mutta nyt sen jo ehkä kestää. Tästä eteenpäin kolme viikkoa, niin eiköhän taas olla täällä. Niin köyhiä ei olla ettei sitä tapahtuisi, toivotaan ainakin!

Jääkenttien kutsu

2010-03-07T21:00:00.049+02:00

Ns. Lapinhulluudessa ja meren jäällä kulkemisessa on paljolti samankaltaisia piirteitä. Jäällä ja tunturissa vaeltamisessa on päällimmäisenä erämaisuuden ja avaruudellisuuden kokemus. Samaan kategoriaan voisi vielä liittää purjehtimisen, sekin mahdollistaa luonnossa kulkemisen vaelluksenomaisesti, lähes äänettömästi luonnon ehdoilla. Tosiasiallisesti merihän on viimeinen erämaa, ainakin napapiirin tällä puolen. Tähän kun lisää vielä valomäärän joka tulee pitkän pimeän talven päälle, ei keväisellä merenjäällä kulkemista voita mikään. Paitsi ehkä se purjehdus, ja pianhan senkin aika koittaa.

Perjantai 5/3 oli kaunis aurinkoinen ja tuuleton päivä. Pakkasta oli vielä aamupäivällä kymmenisen astetta, mutta korkealta helottava aurinko lämmitti jo todella tehokkaasti. Pienestä on kiinni auringon vaikutus; vain kaksi-kolme viikkoa aiemmin se ei juurikaan auttanut viidentoista asteen pakkasissa.

Päivän reissu suuntautui Säpin Ulkolaskulle joka on Makholmasta 14 km suoraan länteen. Koska jäällä oli lunta ja vettä oli hyväksyttävä kelkkakyyti Säppiin. Muutenkin matka alkaa olla liian pitkä tai päivä liian lyhyt edes takaiselle hiihtoretkelle. Kelkka jätettiin Säpin rannalle ja loppumatka käveltiin. Kuvassa Ulkolaskun komeaa jäävuorta.

Vaikka jääkarttojen mukaan koko Selkämeren pitäisi olla jäässä oli jo Präälissä vastassa avovesi. Tyyne siinä syvyyksiä luotaa, vai ihaileeko vain peilikuvaansa?

Sininen meri valkoisine ajojäineen. Lisäksi lämmin ja tuuleton ilma. Kevät ulkojäillä, rantojen mieskin ihan herkistyy.

Pohjoisen puolella on sentään sivistyksen maamerkit. Tahkoluodon hiilivoimala jauhaa sähkötariffia 18 km päässä ja hallitsee merimaisemaa yli 60 neliökilometrin alueelta.

Ns. pystykahvit. Vaihtoehto makuusumpille. Kätevää täällä. Mutta toki molemmat toimivat.

Paluumatkan vaihtelevia maisemia. Viasvedenlahti. (Katso video )

Seuraava päivä kului jäänreunalla Trutholman länsipuolella, suksien kanssa tosin. Sunnuntaina tuuli kävi etelästä joten kohteeksi valikoitui Räyhät. Silloin takaisin pääsi hiihtämään tuuli selän takana. Merellä kannattaa muulloinkin liikkua samalla periaattteella, niin kenties säästyy yhdeltä ja toiselta. Tässä ollaan rantauduttu Isoon Räyhään.

Lumi ja korkeat nietokset ovat kietoneet Räyhät syleilyynsä. Parhaimmillaan hanki kohosi kahden metrin korkuiseksi.

Punainen kalakoppi komeassa talviasussaan. Kaunista. Ja nyt Selkämeri näytti olevan umpijäässä.

Räyhän maanpuolen mökki vielä ryhdikkäänä mutta ehkä hieman vetoisana katse Makholmaan päin. Säppi häämöttää taustalla.

Takaisin Kuuminaisiin jonne on lyhyin matka Räyhistä. Hieno hankikanto, poikkeuksena edellisestä Räyhän reissusta. Mutta vielä ehtii täälläkin Räyhäämään. Tämä jää ei hetkessä katoa. Mikä jää nähtäväksi.

Jäitse Säppiin!

2010-02-18T22:42:00.025+02:00

Olen aina ollut huono lintsaamaan töistä, erityisesti silloin kun töitä on vähän tai ei ollenkaan. Niinpä tarjous Säpin retkestä kelkan kanssa keskellä viikkoa tuotti runsaat omatunnontuskat, mutta lopulta velvollisuus sai voiton. Jäitä on kohtuullisen hyvin, mutta Säpin nurkilla oli vielä viikko takaisin vellonut vapaa vesi, ja muualla jään päällä on niin paljon lunta, että suksilla kulkeminen on pikemminkin tarpomista kuin hiihtämistä. Niinpä kelkkakyydistä ei voinut mitenkään kieltäytyä.

Starttasimme Luvian puolelta ja pitäen suuripiirteisesti linjaa Pirskeri-Takholma etenimme Ekören ulkokareille jossa jätimme menopelin ahtojäitten sekaan vanhalle jäälle. Jatkoimme jalkaisin kahden yön ja noin 5 cm:n uudella jäällä kilometrin verran Lännennaulojen suuntaan. Tässä Tyyne tähyilee suuntimia.

Lännennauloilla oli avomeri jo liki, vain runsaan parinsadan metrin päässä. Viimeisen vesikiven päälle oli kasautunut mukava jäätorttu jonka laelta kuva Makholmanlahden suuntaan. Kaikki näkyvä sileä jää on sitä uutta ja ohuenlaista.

Ja samalta kasalta näkymä myös länteen. Aurinko helotti, -13 pakkasta, kevyt tuuli idästä, ja aivan hiljaista. Manner niin kaukana, että tunnelma toi mieleen elon kenties kuun pinnalla. Meren puolella muutama isokoskelo ja ohilentävä merikotka.

Itse asiassa olo oli suorastaan lokoisa.

Lopuksi Säpissä jossa olimme ilmeisesti ensimmäiset kaksijalkaiset tänä vuonna. Matkalla mittasimme kirveellä jään vahvuudeksi noin 15 cm. Todennäköisesti se on paljon heikompaa lähempänä Räyhiä tai Marjakaria. Pohjankallioitten ja Säpin välissä oli vielä avovesi joskin Säpin Ulkolaskulle olisi päässyt ahtojäitä myöten jalkaisin. Mutta näinhän me pääasiassa matkattiin : http://www.eerala.com/eeralacom/filet/100218Video/

Kettumaisempi Räyhän reissu

2010-02-07T21:46:00.036+02:00

Kuluneen talven pakkaskausi alkoi 14/12 ja ensimmäinen suojapäivä oli vasta sunnuntaina 7/2. Rannikko jäätyi niin perusteellisesti että vastaavaa saa hakea hirmuisesta jäätalvesta 1987, jolloin Selkämeri jäätyi kokonaan, ja vielä vappunakin pääsi Säppiin jäitse. Lumentulo on ollut myös kiitettävää, keskisyvyys täällä olisi näppituntumalla 30-40 cm mikä myös on enemmän kuin vuosiin.

Tästä huolimatta on meri pysynyt avoimena Säpin ja Kuuminaisten edustalla kiitos sitkeästi peräti syyskuusta asti puhaltaneitten itäisten tuulien. Lauantain suojasää oli ohimenevä +0,5 astetta, mutta tuotti kuitenkin oman yllätyksensä hiihtoretkellä Räyhiin liimaamalla hangen pakkaslumen lujasti suksenpohjaan, mikäli ei onnistunut lampsimaan niin, että sukset pysyivät koko ajan hangen sisäpuolella.

Lumen painama jääkenttä oli taasen ulompana muuten vähälumisempi, mutta vettä oli paikoitellen nilkkoihin asti, mikä ei tehnyt tästäkään kulkureitistä järin mukavaa, saati turvallisemman tuntuista. Reissun piti alunperin suuntautua Luoteen Räyhään ja hyvällä kelillä ehkä Säppiinkin asti. Nyt oli tyydyttävä siihen että voimat riittivät pääsyyn Loukkeennokasta lähempään Idän Räyhään jonne matkaa on vain kolmisen kilometriä.

Aikaa siihen sainkin kulumaan toista tuntia, tosin matkalla tuli kiikaroitua hieman näkymiä josta tuloksena oli vain nuori merikotka ainoana lintulajina. Avoden raja ajojäineen näytti nyt kulkevan Trutholman ulkopuolella ja kaartavan Säpin Hanhistoon. Joten Säppiin ei olisi ollut menemistä vaikka suksi olisi paremmin luistanutkin.

Viasvedenlahden "pooki" alkaa vedellä viimeisiään mikäli ei kämppää nyt tulevana vuotena saada korjattua. Mökki on laajalle alueelle näkyvä merimerkki ja muistuttaa vielä 70-luvulla kukoistaneesta pienkalastuksesta siikarääkeineen ja yöpymisineen saarissa. Metsähallitus ei enää uusi sopimuksia kalakämpistä valtion mailla, mutta kun kyseessä on tällainen kulttuurikohde, niin ehkä tekisivät poikkeuksen jos joku kauniisti pyytäisi? Porstua on sorsastajien jäljiltä hieman sekavantuntuisessa tilassa, mutta elämisen tärkeät tykötarpeet näyttävät olevan pääpiirteissään tallessa vessapaperia ja ketsuppia myöten.

Salongin puolella on vähän parempi järjestys. Piippu kaipaisi rappninkia ja katossakin on komea reikä. Merinäköalaa löytyy kahteen ilmansuuntaan. Kyllähän täällä asustelisi!

Kauheen kranttu ei siisteyden suhteen tosin kannata olla. Prakulle näyttää majapaikka kelvanneen, mutta mikähän on sitten lopettanut vuokrasuhteen? Satunnainen yöpyjäkö? Kyllä perheelliselle kuuluisi antaa etusija!

Makholman rannat ovat niin kaukana että vain tummasta taivaanrannasta tunnistaa. Kelkkojen ulinat eivät myöskään tänne enää kanna. Räyhissä vallitsee ikiaikainen erämaan hiljaisuus, kuten pitääkin.

Takaisin ketunjälkiä seuraten. Kettu on kulkenut täsmälleen uuden ja vanhan jään reunaa vaikka jääkentät silmämääräisesti näyttävät samanlaisilta. Loukkeennokan edustalla tiemme erkanevat. Kettu on jatkanut Trutholmaan ja bloginpitäjä hoippuu viimeisillä voimillaan takaisin sivilisaation piiriin.

Ei merta edemmäksi

2010-01-17T19:21:00.011+02:00

Täällä rannalla tuuli on se joka aina sanoo viimeisen sanan. Oli kesä tai talvi, niin tuuli määrää millaista ulapalla on tai onko sinne ylipäänsä pääsyä. Pienelläkin pakkasella tuuli voi olla lähes kuollettavan jäätävä ja myös sen suunnalla on suuri merkitys. Ikävimpiä ovat ne tuulet jotka tulevat maan suunnasta. Merelle mentäessä kyllä pärjää, mutta takaisinpäin tuleminen voi olla viheliästä. Kovakin tuuli mereltä päin on paljon reilumpaa, koska matkan voi aina keskeyttää ja palata seläntakaisessa kotiin.

Lisäksi tuuli rikkoo jäitä ja kuljettaa kulkukelpoisen jään kauas ulkomerelle josta ne sitten palaavat taas suunnan vaihtuessa takaisin muodostaen ylipääsemättömiä ahtojääkenttiä.

Vielä perjantaina jäätä, josta suurin osa tosin oli jo kertaalleen rikkoutunutta, ulottui Meri-Poristakin katsottuna silmänkantamattomiin. Ensimmäisen kerran vuosiin näin taas senkin ettei Mäntyluodon Kallosta erottanut avovettä edes kiikareilla etsien. Sitten lauantai aamuyöllä virisi kaakkoistuuli joka hetkessä avasi meren Yyteristä Kuuminaisten niemelle ja Räyhiin. Säppiinkin olisi hyvinkin vielä perjantaina päässyt Luvian suunnalta, mutta nyt avovesi oli jo Marjakarin merimetsosaaren rannassa.

Saaret ja sisälahdet sitovat kuitenkin nyt jo vahvan jään aika hyvin paikalleen joten Puskurin saareen pääsi vanhaa reittiä pitkin. Saaren pohjoisrannalta jäät kuitenkin tekivät lähtöä. Omaa latua ei takaisin tullessa enää oikein viitsinyt käyttää...

Jotain liikettä lahdellakin on tapahtunut, koska Svartgrundin viitta löytyi kilometrin verran väärästä suunnasta. Mutta Puskurihan se siellä taustalla uskollisena odottelee. Häijyllä kaakkoistuulella saaren pohjoispuoli antaa mukavan tuulensuojan joskin paluumatka on sitten eri juttu. Mutta kukapa sellaisia viitsisi murehtia?

Puskurin harjanteelta oli hyvät näkymät merelle ja lisäksi metsä antoi tuulensuojan. Saaren vanha pihlaja kurottelee niveliään yhä voimissaan.

Trutholman ajojäästä muodostunut kannas oli lauantaina vielä paikoillaan, mutta sen ylittäminen olisi tälläkin kerralla ollut riskialtista. Sunnuntaina näistä jäistä ei ollut enää tietoakaan.

Lähes viikon kestänyt kuura-kuorrutus alkoi varisemaan. Suojan puolella tyrnit olivat kuitenkin vielä kovin joulukorttimaiset.

Puskurin koillisranta sunnuntaina. Sekin ihme tapahtui että pilvipeite rakoili ja aurinko melkein näyttäytyi.

Nyt odotellaan uusia jäitä. Jos sitten vielä sekin ihme tapahtuisi että pääsisi jo helmikuun hangilla Säppiin. Se onkin sitten tuurista ja tuulista kiinni!

Seikkailu sumussa

2010-01-09T19:11:00.005+02:00

Jokohan uskaltaisi julistaa purjehduskauden avatuksi sillä perusteella että taas pääsee harhailemaan merellä?

Melkein neljän viikon kova pakkaskausi jäädytti meren niin pitkälle kuin Makholman rannasta silmä kantaa.
Tosin vahvaa jäätä tuskin löytyy muualta kuin saaristosta jossa jääkansi on pysynyt paikallaan ja saanut vahveta päivittäin. Ainakin Luvian puolella ajellaan autojen kanssa jo ulkosaariin asti. Makholmanlahti on toista jäätä; Rengaskarin ulkopuoli jäätyi uudestaan vasta viikko takaisin ja mitä lähemmäksi avomerta menee, sitä ohuemmaksi jääpeite käy. Keskiviikkona oli Loukkeennokassakin vielä avovesi, mutta taivaan väristä näkee, että nyt sekin on karannut kauemmaksi ulkomerelle.

Sukset mopon kylkeen, eväät takahäksälle ja menoksi. Heti Rengaskarin luona yllätti nopeasti syntynyt sumu. Pakkasta oli sumussa enää vajaat kymmenen astetta, eli avomereltä oli saapunut pieni lämpimämmän ilman virtaus joka sitten tiivistyi lähempänä maata.

Olen kerran eksynyt pahasti sumussa merenjäällä ja sen jälkeen olen visusti kantanut mukanani pientä marssikompassia. Koetin sen avulla suuntia, mutta koska kuuden kilsan päässä olevat Räyhän karit joihin oli aikomus päästä vaatii kuitenkin aika tarkan suuntiman, katsoin helpommaksi pitää sumun läpi hohtava aurinko vasemmalla poskellani. Kurssi olisi silloin 280 ja mopon matkamittari saisi toimia lokina.

Aikani ajettuani tuli jäästä näkyviin karikon kohouma joka ei sopinut mihinkään laskelmaan. Ilmeisesti kurssini oli sittenkin liiaksi pohjoiseen ja korjasin sitä lännemmäksi. Jään vahvuutta luotasin pitämällä molemmat jalat jäässä ja sen väriä tarkkailemalla arvaamaan sen vahvuutta. Vaalea jää ok, tumma ei hyvä.

Jossain vaiheessa sumun seasta kangasteli maata jonka tunnistin Säpin takarannaksi. Lisäksi näkyi vihreä viitta joten minun oli oltava liki Räyhien leveysasteita. En uskaltanut edetä enempää, eritoten kun olin jo kerran joutunut tumman jään alueelle ja pakittanut hitaasti ja höyhenen kevyesti kyseenalaiset metrit taaksepäin. Loki näytti jo kuutta kilometriä, joten senkin puolesta oli jo aika vaihtaa kevyempiin välineisiin.

Vaikka näkyvyyttä oli niukanlaisesti, niin avaruudellinen tunne oli kuitenkin laaja. Sumun läpi häämöttävä aurinko loi kauniin valoilmiön vastapuolelleen. Siirryin suksimieheksi ja lähdin hiljakseen sivakoimaan länteen päin. Hiihdin vartin, eikä mitään ilmestynyt näkyviin. Jos kiersin Räyhät idän puolelta, saisin hiihtää Ruotsiin asti mikäli jäitä riittäisi. Tai jos meninkin pohjoisen kautta ohi, niin olisin jo liki ohenevaa avoveden reunaa.

Eipä muuta kuin takaisin omia jälkiä seuraten ja teetauolle mopon viereen. Puolen tunnin kuluttua sumu hälveni ja huomasin olevani kilometrin verran Räyhistä, suurin piirtein paikassa johon olin ajatellutkin tulevani. Moukan tuuria sanoisi joku ellei paremmin tietäisi!

Seurasin nyt omia jälkiäni lähemmäs Räyhiä ja löytyi sekin paikka josta olin aiemmin pakittanut. Jäästä sai muutamalla lyönnillä sauvan läpi ja sen vahvuus oli noin neljä senttiä. Edempänä se oli taas vahvempaa. Vaikeita ja epäloogisia joskus nämä merijäätkin, tähän aikaan vuodesta. Vielä on merivesi lämmintä, ja ns. oikeina talvinakin Säppiin harvoin mentiin vielä tammikuun puolella.

Perillä Idän Räyhässä. Vielä on Makholmanlahden pooki pystyssä, vaikka ilman toimenpiteitä tämä tunnus on pian muisto vain kuten kaikki muukin Räyhien tarunhohtoisesta kalastuskulttuurista.

Paluumatka sujuikin sitten suoraviivaisemmin. Rengaskarin luo tullessani ilma jäähtyi ja sumua muodostui uudestaan. Mutta nyt oli jo jäljet mitä seurata. Olisipa seilatessakin vanha perävana yhtä lailla näkyvissä! Mopokin hyytyi vain kerran, juuri saavuttuani Makholman rantaan. Moukan tuuria sanoisin, ellen paremmin tietäisi!

Holotna!

2010-01-02T19:33:00.003+02:00

Tulipahan tehtyä talven ensimmäinen hiihtoretki. Pakkasta oli -17 mutta olosuhteet olivat kuitenkin pitkästä aikaa otolliset; tuulta oli vain hiven ja jopa matalalla makaava aurinkokin näyttäytyi.

Makholmanlahdelle jäitä tuli heti pakkaskauden alettua 15/12. Tosin kantavaa jäätä muodostui vain Rengaskariin asti koska sitkeän tasaisesti eri suunnista puhaltaneet tuulet veivät aina muodostuneet jäät ulompaa lahdelta. Vuodenvaihteessa meri oli avoin jopa Rengaskarin rannassa, eli vain kilometrin verran mantereesta. Joten tällä suunnalla saaristoretkeily jäi lyhyemmiksi kävelyretkiksi tai pikaisiksi mopomatkoiksi lähikareille.

Vuoden toinen päivä oli sitten poikkeuksellisen heikkotuulinen, joten tilaisuutta päästä ulkosaaristoon ja avomeren reunalle ei yksinkertaisesti voinut laiminlyödä. Jos ei ymmärrä miksi sinne on mentävä, voi perehtyä vaikkapa Fridtjof Nansenin ' Yön ja jään matkaan' niin johan tajunta laajenee. Jos ei tarkoituksena ole ajelehtia pohjoisnavalle asti, niin liki ainakin!

Joka tapauksessa jäitten tulo aloittaa täällä rannalla uuden kauden, kenties vuoden parhaimman, eikä pelkästään seikkailu- ja löytöretkeilijälle vaan myös muille kuten kalastajille. Tosin vuosi vuodelta heikentyneet saaliit ovat johtaneet siihen että Makholmassa uittaa verkkojaan vain kylän viimeinen ammattilainen.

Preiviikinlahti jäätyi myös pakkaskauden alussa, mutta avoin ja tuulinen kun lahti on, niin sinne jäi runsaasti avoimia tuulensilmiä jotka sitten lumenpeittäminä ovat erityisen vaarallisia. Suksimies on aina etulyöntiasemassa näillä jäillä, koska jo kova hankikin saattaa kantaa ja sommattominen sauvaniskujen vasteesta tuntee useimmiten miten jään vahvuus alla vaihtelee.

Vanhemman ja yhden yön välisen jään raja kulki Kuuminaisten ja Svartgrundin välissä, kuten tavallisesti. Klikkaapa kuva suuremmaksi!

Lähempänä Svartgrundin puolta saattoi jo ihailla komeaa merisavua Kuuminaisten ja saarten välissä.

Vihdoinkin Puskurin rannassa! Säppi häämöttää aika liki, vain kuuden kilometrin päässä.

Kuuminaisten Loukkeennokkaa on mukava katsella tältä kantilta. Sen takana avautuu laaja Viasvedenlahti ja Makholmankin rannat.

Trutholma on melkein kivenheiton päässä, mutta välissä olevaa ahtojääkenttää en viitsinyt ylittää koska satunnainen isompi maininki olisi saattanut hajoittaa sen kulkukelvottomaksi. Ja vaikka Trutholma onkin Preiviikinlahden hienoimpia saaria, ei sinne juuri näillä keleillä viitsisi asumaan jäädä.

Paluulatu; Puskuri taakse jää. Svartgrund antaa tuulensuojaa ja aurinkokin jopa lämmittää hiven. Vielä on edessä runsas kilometri mantereen tuulensuojaan, mutta matka on sikäli helppo että nyt tuuli on sivutakainen.

Tästä ei voi olosuhteet muuta kuin parantua. Siitä huolimatta hieno reissu, eihän saariin edes ole päässyt joka talvi. Vuoden paras aika koittaa, ja ennusteet lupaavat pelkkää hyvää, kahtakymmentä astetta ja enemmän!

Karjakaupungin katveessa

2009-12-13T19:22:00.016+02:00

Pori ei ole merikaupunki vaikka meren läheisyydessä sijaitseekin. Porilaisia viehättävät enemmän sisämaan lattanat savimaat jonne kaupunki tasaisen varmasti koko ajan laajenee. Trendi on tismalleen päinvastainen kuin muualla maassa tai maailmalla. Satakunnan kansa, tyyni paaluttaa peltojansa.

Hyvä näin. Mäntyluodon sataman synnyttämä piskuinen Uniluodon ruutukaavalähiö saa elää ruususen untaan eikä monilla unohtumattomilla kulttuurimonumenteilla kuten Unskilan baarilla näytä olevan välitöntä uhkaa. Karjakaupungin läheisyys heijastuu myös alueen veneilyssä. Täällä ei juuri huviveneilyä tunneta, vaan kaikella vesillä liikkuvalla täytyy olla jokin käytännöllinen funktio.

Käytännössä se tarkoittaa kalastusta, muodossaan tai toisessa. Kalastaminen on miesten hommaa, ja jos ilman lippuja, muovikannuja ja ruostuneita pesäankkureita uskaltaa merelle lähteä, on vaarana saada epäilyttävän mammanpojan, tai mikä vieläkin kauheampaa, vihertävän luontohipin leiman. Lisäksi kiukkuista muijaa pääsee ainakin hetkeksi karkuun jopa näennäisen ahkeruuden varjolla ja kohtalotovereitten kanssa on mahdollisuus varovaiseen punssinottoon, jos ei ihan merellä niin ainakin satamassa venepeittojen suojassa. Meissä kaikissa piilevää rantojen miestä ei niin vain lannisteta!

Uniluodon satama on Selkämeren alueella harvinaisen puhdaspiirteinen Pohjanlahtelainen kalasatama joita ei Närpiön eteläpuolelta juuri montaa löydy. Puupaatit ovat luonnollisesti kuidutetut ja varustelutaso on lievästi ilmaistuna karun funktionaalinen. Siika ja taimen ovat kalat joita pyydetään, joskin saaliit ovat nykyisin enään murto-osa takavuosien määristä. Siika on pienentynyt ja samanaikaisesti vähentynyt kun meri on rehevöitynyt.

Ennuste lupaa seuraaviksi päiviksi roimaa pakkasta ja nyt on, ainakin tilapäisesti, kalastuskausi ohi. M/S Janina nostetaan rantahietikolle ja vermeet viedään talliin. Louise rantautui Uniluotoon jo vuosikymmenet sitten eikä hänenkään elämästään ole kalastus jäänyt puuttumaan.

Uniluodon joka kolkasta näkyy ainakin palanen avomerta. Ja vielä paremmin se kuuluu. Huokailee joka kämppään sisälle asti, päivin ja öin.

Meren puolen luonnonkaunis ranta vanhoine arkeologisine kulttuurikerrostumineen on ilo silmälle.

Tässä Pohjanlahti. Näkymä Mäntyluodon puolelta länteen. Kuva kertoo tästä päivästä.

Olisiko joulu tulossa kun Alli II on rantautunut Säpistä mastopuineen?

Täällä ei liiemmin windfall voittoja haalita vaikka tekniikka näyttäisi hyvin olevan hallussa. Tuulista on kyllä sitten senkin edestä, urbaanissa ja unohtumattomassa Uniluodossa. Ohessa pieni Tuulivoima-video.

Tuulentuivertama Trutholma

2009-11-29T18:01:00.041+02:00

Preiviikinlahti ja sen pieni mutta kaunis saaristo saa kiittää luonnonvaraisuudestaan feodaalista perintöään. Lahden kahdella suurella maanomistajalla ei ollut tarvetta realisoida maitaan ennen kuin alueen luonnonarvot ymmärrettiin ja kaukonäköinen kaavoittaja sai yleiskaavaan vihreää väriä 1980-luvun lopulla.

Kunta rauhoitti Kuuminaisten saaret ja kun vielä osa lahden matalista rannoista liitettiin naturaan väistyi uhka mökittymisestä ja lahden muuttumisesta tuulivoiman- ja merisoranoton tuotantoalueeksi.

Trutholma on saariston uloin luoto. Naapurisaarten tavoin se koostuu puustoisesta moreeniharjanteesta, kasvaen tosin vain tervaleppää ja pihlajaa, kuten kunniallisen ulkokarin kuuluukin. Rannat ovat veneiljän painajainen, matalat ja kivikkoiset, jonka lisäksi tyyneelläkin maininki aina käy sen verran, että pienelläkin veneellä on maihinpääsy vaikeaa.

Sunnuntaina tuuli oli lounaassa jolloin saaren itäranta oli leen puolella, mutta siitä huolimatta vanha busteri sai pari uutta lisälommoa kylkeensä. Kolina oli niin kova, että kenties siitä johtuen saderintamatkin väistivät molemmin puolin. Kaikella on puolensa, kuten tavataan sanoa.

Täällä jokaisella karilla on oma kalastushistoriansa, eikä se Trutholman osalta ole suinkaan vielä loppuunkirjattu. Hylkeet verottavat kalastajan siikapesiä, mutta pahvinen tukikohta, vaikkakaan ei vuosiin asuttuna, kertoo vielä ryhdikkäästi menneitten vuosikymmenten käytännönläheisestä arkkitehtuurista.

Interiööri kuin kansallismaisema; klassinen sinipunaraita, ruskea seinähuopa ja oikea puilla käytettävä kamiina ruosteinen suolakurkkupurkki vaippanaan.

Tästä kun lähtee länteen, niin pääsee kättelemään bättre folk. Täällä on Pohjanlahti leveimmillään, muistaakseni noin 256 km. Vastarannalla avara Gävlebukten.

Varmaan siitä johtuen, on saaren länsikärjessä hyvä merimerkki; Preiviikinlahden majakka.

Jos se ei riitä, voi suuntimaa ottaa itärannan kauniista lasikuituisesta jäniksestä. Taustalla Puskuri, Svartgrund ja niitten takana Preiviikinlahden pohjukkaa ja Kuuminaisten rannikkoa.

Itärannan kolmeen osaan lohjennut kivi. Pamaus väitetään kuuluneen Kristiinan asti.

Pari otosta rantavyöhykkeen uskomattoman laajasta ja monipuolisesta jalkinevalikoimasta. Täällä ei tarvitse paljain varpain poukkoilla.

Vanha pihlajapuu, vielä kantaa marjojaan.

Kuten nuoremmatkin, odottaen vuosi vuodelta aina myöhemmin saapuvia tilhi- ja rastasparvia. Nyt luodolla oli vain kolme teerikoirasta, sekin silti lähes sukupuuton partaalla oleva laji nykysaaristossa.

Trutholman tuulensuunnanosoittaja huiskii hyvästit. Niin kauan kuin muistan, on tämä onneton näre ollut tismalleen saman näköinen, osoittaen havainnollisesti mistä suunnasta vallitsevat tuulet puhaltavat.

Pimeää valoa.

2009-11-22T19:46:00.044+02:00

Kulunut syksy on ollut siitä erikoinen, kuten muistaakseni viime vuotinenkin, ettei yhtään kunnon syysmyrskyä ole vielä ollut. Sen sijaan tuulta ja sateita on ollut aivan riittävästi. Makholman latitudeilla hiemankin navakampi tuuli tekee veneilystä hankalan koska täällä vallitsee avomeriolosuhteet.

Marraskuu on sikälikin vaikea kuukausi, että se on tavattoman pimeä. Joulukuussa aurinko käy vieläkin matalammalla, mutta jostain syystä se ei tunnu yhtä pimeältä, kenties siksi, että aurinkoisia päiviä on kuitenkin ehkä enemmän.

Vaikka aurinko sunnuntaina näyttäytyi hetkeksi, ei siitä juuri valoisuuden tunne lisääntynyt. Tilanne oli kuitenkin niin poikkeuksellinen että lyhyt päiväretki Säppiin oli kerta kaikkiaan pakko tehdä.

Makholman horisontista katsoen olosuhteet merellä ovat pettävät. Jo pari mailia rannasta on tuuli ja merenkäynti aivan muuta kuin mitä rannalta katsoen luulisi. Tässä ollaan vielä kalarannan väylällä josta näyttää siltä kuin olisi kaunis ja kesäinenkin keli. Räyhissä meri oli jo metrin luokkaa ja meno pienellä veneellä sen mukaista eli todella märkää.

Ja sitten asiaan. Kaikkien hartaasti odottama Saavumme Säppiin kuva; niin, olemme näköjään taas Säpissä.

Kruununmöljän laiturilla on kaikki ennallaan. Säpin endeemi l. kotoperäinen laji nimeltä Heikki Helle näyttää edelleen viihtyvän saaressa koska M/S Pulu kelluu laiturissa.

Matala aurinko valaisee kauniisti Luotsituvanrantaa. Puhvelit ovat kalunneet rannan Lännennokalta Eteläkariin lähes kuljettavaan kuntoon mikä on sangen hieno suoritus muutamalta sonnilta kahdessa vuodessa. Vielä 70 -luvulla saaren pystyi mukavasti kiertämään rantoja pitkin mutta sen jälkeen se on ollut paikoitellen niin umpeenkasvanutta ettei se ole ollut enään käytännössä mahdollista.

Aurinko korkeimmillaan. Lännennokalta avautuu näköala Luvian karuun pohjoiseen saaristoon.

Sieltä löytyy myös merellistä arkkitehtuuria. Pohjoisviitan jänis ja kylkikiinnityksenä alivuokralainen.

Puoli kahden kieppeillä tuuli yltyy ja taivaan peittää tutut sadepilvet. Laiturin uusi lokikirja on kuitenkin ennen lähtöä katsastettava. Kovin vähän näyttää loppusyksyllä tämän mukaan olleen liikennettä joten vierailija M/S Buster jää erityisesti mieleen. Ettei vain olisi eräs tietty ja tunnettu 'Rappiosankari' ?

Toisenlaisia horisontteja.

2009-11-14T19:38:00.016+02:00

Ei riittänyt, että Reposaaren kaunein saaristo johon Kallioholmakin kuuluu, haudattiin Tahkoluodon syväsataman alle. Vielä piti tulla kohtalokas 11/9 attentaatti jonka seurauksena eivät edes paikalliset pääse käymään alueella. Kansainvälinen merenkulkujärjestö IMO valvoo tiukan ISPS-koodinsa kautta ettei kukaan ilman kulkulupaa pääse satama-alueelle. Käytännössä kaikki maailman satamat on pakotettu noudattamaan ohjetta. Jos tapahtuu yksikin poikkeama säännöstöstä, niin satama luokitellaan ns. saastuneeksi satamaksi joihin poikenneilla aluksilla ei ole enää oikeutta tulla yhteenkään lailliseen satamaan.

Valvonta on siis tiukkaa Tahkoluodossakin, eikä kulkulupia heltiä edes entisille asukkaille. Näin ne rannat sulkeutuvat entisestäänkin.

Kallioholmassa olen seisoskellut vuosien ajan merelle katsoen. Kun katse on kiinnittynyt horisonttiin niin melkein unohtaa millainen maisema selän takana avautuu. Vaikka siellä seistessä aina on jäässä kuin kalikka ja pääsylippu on kovan viranomaistaistelun takana, on se kuitenkin rannikon uloin paikka ja jossa talvellakin avomeri on yleensä läsnä.

Taustalla Tahkoluodon kivihiilivoimala jauhaa sähkötariffia. Päästöoikeuksien kallistuessa, kilisee voimayhtiön kassaan lisää voittoa. Joten kaikkea mielenkiintoista myös tältäkin suunnalta löytyy.

Horisonttia voi toki katsella laivastakin käsin. Proomu Board Helsingistä ns. kymppilaiturissa. Eli nyt ollaan On board on Board.

Jokainen ympäristö sisältää oman estetiikkansa. Täytyy tunnustaa, että viihdyn täällä paremmin kuin monella ns. siistillä rannalla. Kiviaita tuo mieleen Irlannin ja ison meren rannat.

Työn ja ahkeruuden jälkiä on kaikkialla. Tämän ehkä vielä kestää.

Lopuksi Reposaaresta loma-asuntomessujen alta häädetty perinnevenetelakka. Konteksti määrää, sanotaan. Täällä se toimii. Kuten ISPS-koodikin.

Talvisatamaan

2009-11-12T11:19:00.000+02:00

Rannat jäätyvät ja on aika siirtyä talvisatamaan.

Marraskuinen Säppi.

2009-11-08T20:07:00.001+02:00

Pieniä Räyhien riuttasaaria lukuunottamatta ei Makholman ja Viasvedenlahden edustalla muita saaria ole kuin Säpin majakkasaari. Majakan laiturille eli Kruununmöljään on matkaa 7,5 mailia eli yli 13 km pääosin avomeriolosuhteissa. Saareen ei mennä eikä sieltä edes lähdetäkään kaikilla keleillä. Pienellä veneellä liikuttaessa on oltava maltillinen; jo yli 12 metrin tuulilla nousee aallokko Säpin edustalla helposti parimetriseksi ja on matalalla Viasvedenlahdellakin hankalan jyrkkää ja märkää.

Viikon sade- ja räpäskävihmoittelun jälkeen sunnuntai oli ihanteellinen Säpin retkelle. Pilvistä ja pimeää, vain pari astetta mittarissa, mutta tuulta tuskin lainkaan.

Pakollinen Saavumme Säppiin-kuva; Saavumme siis Säppiin.

Heti laiturilla tapahtuu mielenkiintoisia. Saaren ainoa lähes vakituinen asukki Heikki H. remppaa M/S Pulua tottuneen alkemistin ottein. Sitä kelpaa mantereen asukin vain kateellisena katsella.

Myös lintuasemalla on elämää. Ei tosin muuten näkyvissä, mutta kohtuullisen lajipuhdas Säpin pöytä kertoo vihkiytyneelle että mahdollisuuksia voi vielä olla.

Tyylikäs on luonnollisesti myös aseman kyökki, tällä kerralla tosin epäilyttävän kiiltävässä kunnossa.

Eteisen lattialla lintumiehen iltakengät, saman nimisen laulun mukaan.

Kadonneet lampaat eli muflon-jahdista eloonjääneet löytyivät Prakalan niemestä. Käsi pystyssä attrapoidaan kadonnutta punavarpusta. Nykyaika on tullut siis tännekin.

Saaren länsipuolella kilometrin päässä kohoaa meren julmista syvyyksistä Säpin Ulkolasku. Mahdollinen merisirrimesta ja kaikkien peruskallioitten isoäiti. Tällä kertaa ei sirrejä löytynyt, mikä oli pelkästään hyvä, koska siitä saa syyn tulla uudelleen tähän viehättävään paikkaan.

Lyhyt marraskuun päivä on pulkassa ja tällä kelillä kotimatka käy alle puolen tunnin. Savuverhon välillä hälvetessä näky on suorastaan nostalginen; vielä me palaamme Säppi!

Tsik-sirkku ja muuta suur-riistaa.

2009-10-31T19:48:00.004+02:00

Ihmeitten aika ei ole ohi, tai sitten se on päinvastoin. Lauantaiksi osunut pläkä ja aurinkoinenkin keli oli jotain mitä vähiten osattiin odottaa. Säpissä oli taas oltu näkevinään Hodari (katso 23/10) joten pitihän siitä mennä ottamaan selvän. Erittäinkin, koska isot pojat olivat sitä mieltä, ettei pinnaksi, puhumattakaan elikseksi, voinut laskea negatiivista havaintoa. Outoa logiikkaa, mutta syy sekin piipahtaa saarella.

Sitten pakollinen Saavumme Säppiin-kuva; Olemme saapuneet Säppiin. Janne tarkastaa mikä määrä vettä pipoon matkalla kertyi.

Hanhiston niityllä tuli ensimmäiseksi eteen villipuhveli. Valkoinen mies ei voi muuta kuin ottaa lajilleen langenneen haasteen vastaan.

Tämä mammuttien jälkeläinen ei ilmeisesti kokenut valkoista miestä kovinkaan haasteelliseksi. Käänsi vain epäkohteliaasti takapuolensa ja jatkoi työtään. Varsinaisia maisemanhoitokoneita nämä vaeltavat pötsit; toiminnassa päivin öin ilman kummempia lomakorvauksia.

Suoriuduttuamme villieläimistä ja sähköaidasta, heikkovirtaisesta tosin, niin jo pisti Sendari ranttaliksi!

Jalkojen edestä niityn keskivaiheilla lähti lentoon pieni lintu joka äänestä oli pääteltävissä harvinaiseksi Tsik-sirkuksi! Lintu otti harmillisesti ns. ritolat, mutta palasi jonkun ajan kuluttua takaisin ja asettui metsänreunan männikköön kaukoputkella poseerattavaksi. Kaunis ja värikäs Pusilla, pikkusirkku! Se oli sitten minulle elis, diletatti kun olen tällä alalla. Kuinka mones tiedän vasta kun saan ne kaikki laskettua.

Taigametsän komeita hiiripöllöjä löytyi kaksi. Valkoinen mies lajityypillisessä toiminnassaan.

Onnistuneen Hanhiston ja Eteläkarin kierrosten jälkeen oli aika hoitaa tiedoituspuolen velvoitteita. Kaffee siinä pörisee pannussa.

Krävelissä saimme vielä ihailla meren käsittämätöntä laajuutta. Iso halli nosti päätään niemen kärjessä ja horisontissa näkyi logistiikan katkeamaton ketju. Harvinaisen antoisa Säpin-päivä.

Hanhiston Hodari

2009-10-23T20:47:00.038+03:00

Perjantai oli jälleen perjantaina, mikä oli sikäli lohduttavaa ettei viisareita tarvinnut siirtää tällä kertaa 24 tuntia. Erinäisistä syistä iltapäiväkaffeepaikaksi valikoitui nyt Karinokan terminaali Säpin saarella. Pakollinen saapumiskuva: Saavumme Säppiin.

Vaikka olen ikäni lintuja tarkkailut, en ole koskaan tykännyt bongata niitä. Olen aina suhtautunut niihin joko esteettisinä tai tieteellisinä objekteina. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä parannus! Säpin Hanhistossa oli muutama päivä aiemmin nähty Hodari, ja huono kun olen tunnistamaan kirvisiä sain syyn lähteä bongaamaan, kenties jopa ottamaan oikein valokuvan, tästä kaukaisesta itäisestä harhailijasta.

Kuvassa Peräkulman iki-ihana koivu.

Tässä se sitten on, harvinainen Hodari! Tosin en siihen saanut näköyhteyttä, mutta tuskin on epäilystäkään etteikö se jonkun heinätöppäreen takana piilottelisi. Tai sitten siellä saattaa olla jopa Godari, joka on kuten nimikin jo kertoo, vielä astetta korkeammalla tasolla. Jumalinen on Hanhiston syksyinen rantaniitty!

Puukiipijään tuli oikein katsekontaktikin. Hanhiston metsänreunassa se roikkui verkossa nokka alaspäin.

Verkonkokijakin ilmaantui paikalle. Pitkälähän se siinä ryhdikkäänä käärii verkkoja rullalle. Viikko on saarella takanapäin, ja toinen vielä edessäpäin, ypöyksin. Nyt ei löysäillä, vaikka kolea koillistuuli ei mitään pudotuskeliä suosikaan. Hiljaista on, vaikkakin Hodari toi saarelle säpinää vain pari päivää takaisin.

Onnistuneen ensibongauksen jälkeen oli nautinto saapua jälleen Karinokan kulttuurimaisemiin.

Ja sitten se pakollinen poislähtökuva. Mariner ei sammunut kuin kerran, juuri Karinokan aallonmurtajan kohdalla jossa maininki heittää kevyen peltiveneen mukavasti rantakarikkoon. Mutta kyllähän nyt tämän kestää, Hodarin ja kenties vielä Godarinkin jälkeen!

Idän Räyhät

2009-10-15T19:40:00.002+03:00

Tämän viikon pläkäpäivä osui poikkeuksellisesti torstaiksi. Jokohan pitäisi huolestua ilmastonmuutoksista?
Perjantaisin on ollut perinteisesti hieno ilma ja viikonloppuna sitten sikakeli. Ainakin ranta oli pienessä jääriitteessä, joten tältä osin asiat ovat kunnossa. Siis iltapäivätee Räyhissä. Tällä kertaa piskuruisella Idän Räyhän karikolla, jossa sijaitsee kauas Viasvedenlahdelle erottuva neliskanttinen tunnusmajakka, Makholmanlahden pooki.

Päivä kuin perhonen, taivaskin kesäisen kaunis.

Taustalla Viasvedenlahden pohjukka ja Makholman rannat. Sala-ampujat ovat tulitelleet siivekkäitä kämpän rikotusta päätyikkunasta.

Takki naulaan ja taloksi.

Petikin on houkuttelevan kotoisan oloinen.

Pikkuinen kummeli on uhmannut merkillisellä tavalla painovoimaa jo vuosikymmenet.

Pakollinen peräaaltokuva. Krääsmoottorilla mentäessä on ainainen kiire. Takaisin tullaan Linjaloiston kautta jolloin Säppi jää selän taakse. Vedet ovat karikkoiset kaukana ulapallakin ja Makholmaan on nelisen mailia.

Kotona ollaan. Matkalla tarttuu kyytiin kaikennäköistä mukavaa, ainakin näin väylämiehen ominaisuudessa.

Uralin pihlaja

2009-10-09T21:34:00.035+03:00

Perjantai oli myrskyisän viikon jälkeen jälleen vähätuulisempi päivä. Tämä mahdollisti jo perinteeksi muodostuneen perjantai-iltapäiväkahvit Räyhissä. Kulkupeliksi tuli taas Buster koska maihin on vaikea päästä edes kohtuullisella syväydellä. Tässä ollaan jo aika liki, kuten ehkä kuvasta näkyy.

Luodolla on ollut aikanaan toistakymmentä kalakämppää jotka nopeitten veneitten yleistyessä 70-luvulla jäivät omistajilleen tarpeettomiksi. Put-put aikakaudella Makholmasta, joka on neljän mailin (7 maakrapu-kilometrä) päässä, kesti tunnin. Perämoottorilla matkan päristelee noin vartissa, kelistä hieman riippuen.

Kauniisti luo Räyhän pihlaja varjonsa Unton kalakopin seinään.

Elämisen välttämättömyydet aukeavat kauniitten pitsiverhojen ympäröimänä. Kello on pysähtynyt näyttämään siianpyytäjän nukkumaanmeno aikaa.

Suomalais-ugrilaisuuden lähteillä. Näillä eväillä on aina pärjätty.

Punainen koppi on jo postmodernimpaa arkkitehtuuria; partaveitsilautaa.

Vaikka Räyhät on pikemminkin karikko kuin saari, löytyy sieltä kaivo. Pohjalla on jopa tippa vettäkin.

Tässä oli aikanaan kaksi kämppää vierekkäin, molemmilla kasvot Makholmaan päin.

Sorsastajat lienevät osuneet maaliinsa. Valtion mailla saa metsästää vapaasti ja Räyhissä on meno välillä ollut sangen villiäkin. Perustettava Selkämeren kansallispuisto ei rajoita metsästystä vaan lisää ulkosaaristoon toimijoita. Räyhiin tullee silti muutos muista syistä.

Kalakämpälle aikanaan komea kynnys, nyt kuin muistokivi ikään. Jätämme Räyhät ja suuntaamme Makholmaan. Pläkä on muuttunut navakaksi pohjoistuuleksi joka nostaa metrisen allokon Räyhän ulkopuolella. Maininki heitti Busterin poikittain rantakivikkoon ja pois pääseminen on työn takana. Siis hyvin perinteinen Räyhän reissu.

Pitkiä kalsareita

2009-10-02T20:03:00.000+03:00

Perjantai valkeni yllättäen lähes pläkänä keskellä pitkäkestoista

syystuulikautta. Lisäksi komeat rae- ja sadekuurorintamat pyyhkivät

merellä joten ajatus päivästä neljän seinän sisällä ei kauheasti

houkutellut. Lähdön hetkellä klo 11. oli maa vielä kuurassa ja Stinassa

pilssi kokonaan jäässä! Vesi rannassa sen sijaan oli jäätöntä.

Buster valikoitui kulkupeliksi kun kuomusta saa sateensuojan.

Matkalla ohitamme Marjakarin jossa sijaitsee Pohjanlahden suurin
merimetsoyhdyskunta. Ne ovat kuin kesämökkiläiset; viipyvät
maisemissa vain keskikesän kauneimmat kuukaudet.

Tervakallion kalakämpän kupeesta aukeaa Marjakarin takaa koko
Viasvedenlahti. Kauimpana häämöttää Makholman rannat.

Komeimmat rintamat liikkuivat ulkomerellä joten rantauduin lähes uloimmaille Luvian ulkokareista; Punaiselle kalliolle. Koska meri kävi kallioluodon suojankin puolella voimakkaasti, jätin Busterin pari metriä irti kallioista. Tilanne oli jotenkin kovin kolkko, kallioluoto ilman pienintäkään kasvillisuutta ja taivaskin musta ja sateinen.

Jyrkkiä kallioita kuljin varovasti ja ajattelin 'että tänne en kyllä jää'.

Tulin takaisin Busteriin mikä vaati oman keplottelunsa kun kallio oli liukas ja limainen. Maissa piti vielä käydä irroittamassa pieni naara-ankkuri jonka yhden kärjen olin kiilannut kallionkoloon.

Hypätessäni kalliolle lenkkari ei pitänyt ja sitten mentiin. Toisessa kädessä oli Hitan pokkari jonka onnistuin heittämään Busteriin (ja jolla nämä kuvat on otettu) ennen kuin sain otteen kiinnitysköydestä. Aikani siinä roikuttuani koetin pungertaa itseni veneeseen. Se ei sitten luonannut alkuunkaan; vedestä ei voi ponnistaa ja vettä täynnä olevat vaatteet painoivat niin paljon etten saanut jalkaani nostettua juurikaan vedenpinnan yläpuolelle. Se, että nyt oli ns. tosi kysymyksessä tuli kyllä pian selväksi, vaikka kovin kliseiseltä saattaa
kuulostaakin.

Vedin itseni kiinni kallioon ja sain toisen jalan alle jostain tukea joten pystyin huilaamaan hetken. Siinä sitten olin kuin löysässä hirressä; kainaloita myöten meressä, Buster vasemmalla ja limainen kallioseinämä oikealla. Ei auttanut kuin yrittää sitten sitä kalliota. Pelkäsin mutakoukun irtoavan ja sinkoavan otsaani kun hilasin itseäni pikku hiljaa köydestä vetämällä kuiville. Pahaenteisesti ankkuri kitisi ja rutisi kolossaan mutta piti.

Olin siis pelastunut. Ylläolevan kuvan otin Busterista juuri ennen puljuja. Kivan näköinen paikka.

Tässä sitten ollaankin jo veneessä. Pokkari löytyi etutuhdolta linssin reunus lommoilla mutta muuten kunnossa. Vesi ei muuten tuntunut kovin kylmältä missään vaiheessa. Siitä saan kaiketi kiittää villaisia pitkiä kalsareita. Olen sitä sorttia joka ei juuri pitkistä kalsareista piittaa; ne on mamiksia varten ja pannaan päälle vasta talvipakkasilla. Nyt ne olivat jalassa koska uudet sadehousut olivat kovin ohuet ja kylmät.

Koska kahvittelu oli jäänyt hieman ns. vaiheeseen, niin poikkesin taas Tervakallion mukavaan suojaan. Jopa aurinkokin suvaitsi näyttäytyä.

Kahdeksan mailia kotiin. Vanha vaihdeviallinen Marinerkin suoriutui
hommasta ilman ylimääräisiä pysähtymisiä. Ei paskempi reissu,
vaikka oli nuo märät kalsaritkin kyydissä!

Scylla Ellinor II

2009-09-25T22:29:00.001+03:00

Sisällä on tunnelmaa. Jäljittelemätöntä.

Scylla Ellinor II. Pikku-Scylla no 7, Nalle Nyberg 1973.

Pituus lod 8m, 9,5 m loa leveys 2,8m. Syväys 1,2m. Paino 3t.

Limisauma mänty, kansi iroko, hytti ym. mahonki.

Jan Eerala

Metsämajantie 8, 28660 Makholma

040-5795105 tai 02-6472710