Tsik-sirkku ja muuta suur-riistaa.

Ihmeitten aika ei ole ohi, tai sitten se on päinvastoin. Lauantaiksi osunut pläkä ja aurinkoinenkin keli oli jotain mitä vähiten osattiin odottaa. Säpissä oli taas oltu näkevinään Hodari (katso 23/10) joten pitihän siitä mennä ottamaan selvän. Erittäinkin, koska isot pojat olivat sitä mieltä, ettei pinnaksi, puhumattakaan elikseksi, voinut laskea negatiivista havaintoa. Outoa logiikkaa, mutta syy sekin piipahtaa saarella.

Sitten pakollinen Saavumme Säppiin-kuva; Olemme saapuneet Säppiin. Janne tarkastaa mikä määrä vettä pipoon matkalla kertyi.




Hanhiston niityllä tuli ensimmäiseksi eteen villipuhveli. Valkoinen mies ei voi muuta kuin ottaa lajilleen langenneen haasteen vastaan.




Tämä mammuttien jälkeläinen ei ilmeisesti kokenut valkoista miestä kovinkaan haasteelliseksi. Käänsi vain epäkohteliaasti takapuolensa ja jatkoi työtään. Varsinaisia maisemanhoitokoneita nämä vaeltavat pötsit; toiminnassa päivin öin ilman kummempia lomakorvauksia.




Suoriuduttuamme villieläimistä ja sähköaidasta, heikkovirtaisesta tosin, niin jo pisti Sendari ranttaliksi!

Jalkojen edestä niityn keskivaiheilla lähti lentoon pieni lintu joka äänestä oli pääteltävissä harvinaiseksi Tsik-sirkuksi! Lintu otti harmillisesti ns. ritolat, mutta palasi jonkun ajan kuluttua takaisin ja asettui metsänreunan männikköön kaukoputkella poseerattavaksi. Kaunis ja värikäs Pusilla, pikkusirkku! Se oli sitten minulle elis, diletatti kun olen tällä alalla. Kuinka mones tiedän vasta kun saan ne kaikki laskettua.




Taigametsän komeita hiiripöllöjä löytyi kaksi. Valkoinen mies lajityypillisessä toiminnassaan.




Onnistuneen Hanhiston ja Eteläkarin kierrosten jälkeen oli aika hoitaa tiedoituspuolen velvoitteita. Kaffee siinä pörisee pannussa.

Krävelissä saimme vielä ihailla meren käsittämätöntä laajuutta. Iso halli nosti päätään niemen kärjessä ja horisontissa näkyi logistiikan katkeamaton ketju. Harvinaisen antoisa Säpin-päivä.

Hanhiston Hodari

Perjantai oli jälleen perjantaina, mikä oli sikäli lohduttavaa ettei viisareita tarvinnut siirtää tällä kertaa 24 tuntia. Erinäisistä syistä iltapäiväkaffeepaikaksi valikoitui nyt Karinokan terminaali Säpin saarella. Pakollinen saapumiskuva: Saavumme Säppiin.

Vaikka olen ikäni lintuja tarkkailut, en ole koskaan tykännyt bongata niitä. Olen aina suhtautunut niihin joko esteettisinä tai tieteellisinä objekteina. Mutta koskaan ei ole liian myöhäistä tehdä parannus! Säpin Hanhistossa oli muutama päivä aiemmin nähty Hodari, ja huono kun olen tunnistamaan kirvisiä sain syyn lähteä bongaamaan, kenties jopa ottamaan oikein valokuvan, tästä kaukaisesta itäisestä harhailijasta.

Kuvassa Peräkulman iki-ihana koivu.

Tässä se sitten on, harvinainen Hodari! Tosin en siihen saanut näköyhteyttä, mutta tuskin on epäilystäkään etteikö se jonkun heinätöppäreen takana piilottelisi. Tai sitten siellä saattaa olla jopa Godari, joka on kuten nimikin jo kertoo, vielä astetta korkeammalla tasolla. Jumalinen on Hanhiston syksyinen rantaniitty!

Puukiipijään tuli oikein katsekontaktikin. Hanhiston metsänreunassa se roikkui verkossa nokka alaspäin.



Verkonkokijakin ilmaantui paikalle. Pitkälähän se siinä ryhdikkäänä käärii verkkoja rullalle. Viikko on saarella takanapäin, ja toinen vielä edessäpäin, ypöyksin. Nyt ei löysäillä, vaikka kolea koillistuuli ei mitään pudotuskeliä suosikaan. Hiljaista on, vaikkakin Hodari toi saarelle säpinää vain pari päivää takaisin.



Onnistuneen ensibongauksen jälkeen oli nautinto saapua jälleen Karinokan kulttuurimaisemiin.

Ja sitten se pakollinen poislähtökuva. Mariner ei sammunut kuin kerran, juuri Karinokan aallonmurtajan kohdalla jossa maininki heittää kevyen peltiveneen mukavasti rantakarikkoon. Mutta kyllähän nyt tämän kestää, Hodarin ja kenties vielä Godarinkin jälkeen!

Idän Räyhät

Tämän viikon pläkäpäivä osui poikkeuksellisesti torstaiksi. Jokohan pitäisi huolestua ilmastonmuutoksista?
Perjantaisin on ollut perinteisesti hieno ilma ja viikonloppuna sitten sikakeli. Ainakin ranta oli pienessä jääriitteessä, joten tältä osin asiat ovat kunnossa. Siis iltapäivätee Räyhissä. Tällä kertaa piskuruisella Idän Räyhän karikolla, jossa sijaitsee kauas Viasvedenlahdelle erottuva neliskanttinen tunnusmajakka, Makholmanlahden pooki.




Päivä kuin perhonen, taivaskin kesäisen kaunis.




Taustalla Viasvedenlahden pohjukka ja Makholman rannat. Sala-ampujat ovat tulitelleet siivekkäitä kämpän rikotusta päätyikkunasta.




Takki naulaan ja taloksi.




Petikin on houkuttelevan kotoisan oloinen.




Pikkuinen kummeli on uhmannut merkillisellä tavalla painovoimaa jo vuosikymmenet.




Pakollinen peräaaltokuva. Krääsmoottorilla mentäessä on ainainen kiire. Takaisin tullaan Linjaloiston kautta jolloin Säppi jää selän taakse. Vedet ovat karikkoiset kaukana ulapallakin ja Makholmaan on nelisen mailia.

Kotona ollaan. Matkalla tarttuu kyytiin kaikennäköistä mukavaa, ainakin näin väylämiehen ominaisuudessa.

Uralin pihlaja

Perjantai oli myrskyisän viikon jälkeen jälleen vähätuulisempi päivä. Tämä mahdollisti jo perinteeksi muodostuneen perjantai-iltapäiväkahvit Räyhissä. Kulkupeliksi tuli taas Buster koska maihin on vaikea päästä edes kohtuullisella syväydellä. Tässä ollaan jo aika liki, kuten ehkä kuvasta näkyy.

Luodolla on ollut aikanaan toistakymmentä kalakämppää jotka nopeitten veneitten yleistyessä 70-luvulla jäivät omistajilleen tarpeettomiksi. Put-put aikakaudella Makholmasta, joka on neljän mailin (7 maakrapu-kilometrä) päässä, kesti tunnin. Perämoottorilla matkan päristelee noin vartissa, kelistä hieman riippuen.

Kauniisti luo Räyhän pihlaja varjonsa Unton kalakopin seinään.

Elämisen välttämättömyydet aukeavat kauniitten pitsiverhojen ympäröimänä. Kello on pysähtynyt näyttämään siianpyytäjän nukkumaanmeno aikaa.




Suomalais-ugrilaisuuden lähteillä. Näillä eväillä on aina pärjätty.




Punainen koppi on jo postmodernimpaa arkkitehtuuria; partaveitsilautaa.




Vaikka Räyhät on pikemminkin karikko kuin saari, löytyy sieltä kaivo. Pohjalla on jopa tippa vettäkin.

Tässä oli aikanaan kaksi kämppää vierekkäin, molemmilla kasvot Makholmaan päin.

Sorsastajat lienevät osuneet maaliinsa. Valtion mailla saa metsästää vapaasti ja Räyhissä on meno välillä ollut sangen villiäkin. Perustettava Selkämeren kansallispuisto ei rajoita metsästystä vaan lisää ulkosaaristoon toimijoita. Räyhiin tullee silti muutos muista syistä.

Kalakämpälle aikanaan komea kynnys, nyt kuin muistokivi ikään. Jätämme Räyhät ja suuntaamme Makholmaan. Pläkä on muuttunut navakaksi pohjoistuuleksi joka nostaa metrisen allokon Räyhän ulkopuolella. Maininki heitti Busterin poikittain rantakivikkoon ja pois pääseminen on työn takana. Siis hyvin perinteinen Räyhän reissu.

Pitkiä kalsareita

Perjantai valkeni yllättäen lähes pläkänä keskellä pitkäkestoista

syystuulikautta. Lisäksi komeat rae- ja sadekuurorintamat pyyhkivät

merellä joten ajatus päivästä neljän seinän sisällä ei kauheasti

houkutellut. Lähdön hetkellä klo 11. oli maa vielä kuurassa ja Stinassa

pilssi kokonaan jäässä! Vesi rannassa sen sijaan oli jäätöntä.

Buster valikoitui kulkupeliksi kun kuomusta saa sateensuojan.




Matkalla ohitamme Marjakarin jossa sijaitsee Pohjanlahden suurin
merimetsoyhdyskunta. Ne ovat kuin kesämökkiläiset; viipyvät
maisemissa vain keskikesän kauneimmat kuukaudet.




Tervakallion kalakämpän kupeesta aukeaa Marjakarin takaa koko
Viasvedenlahti. Kauimpana häämöttää Makholman rannat.

Komeimmat rintamat liikkuivat ulkomerellä joten rantauduin lähes uloimmaille Luvian ulkokareista; Punaiselle kalliolle. Koska meri kävi kallioluodon suojankin puolella voimakkaasti, jätin Busterin pari metriä irti kallioista. Tilanne oli jotenkin kovin kolkko, kallioluoto ilman pienintäkään kasvillisuutta ja taivaskin musta ja sateinen.

Jyrkkiä kallioita kuljin varovasti ja ajattelin 'että tänne en kyllä jää'.

Tulin takaisin Busteriin mikä vaati oman keplottelunsa kun kallio oli liukas ja limainen. Maissa piti vielä käydä irroittamassa pieni naara-ankkuri jonka yhden kärjen olin kiilannut kallionkoloon.

Hypätessäni kalliolle lenkkari ei pitänyt ja sitten mentiin. Toisessa kädessä oli Hitan pokkari jonka onnistuin heittämään Busteriin (ja jolla nämä kuvat on otettu) ennen kuin sain otteen kiinnitysköydestä. Aikani siinä roikuttuani koetin pungertaa itseni veneeseen. Se ei sitten luonannut alkuunkaan; vedestä ei voi ponnistaa ja vettä täynnä olevat vaatteet painoivat niin paljon etten saanut jalkaani nostettua juurikaan vedenpinnan yläpuolelle. Se, että nyt oli ns. tosi kysymyksessä tuli kyllä pian selväksi, vaikka kovin kliseiseltä saattaa
kuulostaakin.

Vedin itseni kiinni kallioon ja sain toisen jalan alle jostain tukea joten pystyin huilaamaan hetken. Siinä sitten olin kuin löysässä hirressä; kainaloita myöten meressä, Buster vasemmalla ja limainen kallioseinämä oikealla. Ei auttanut kuin yrittää sitten sitä kalliota. Pelkäsin mutakoukun irtoavan ja sinkoavan otsaani kun hilasin itseäni pikku hiljaa köydestä vetämällä kuiville. Pahaenteisesti ankkuri kitisi ja rutisi kolossaan mutta piti.

Olin siis pelastunut. Ylläolevan kuvan otin Busterista juuri ennen puljuja. Kivan näköinen paikka.




Tässä sitten ollaankin jo veneessä. Pokkari löytyi etutuhdolta linssin reunus lommoilla mutta muuten kunnossa. Vesi ei muuten tuntunut kovin kylmältä missään vaiheessa. Siitä saan kaiketi kiittää villaisia pitkiä kalsareita. Olen sitä sorttia joka ei juuri pitkistä kalsareista piittaa; ne on mamiksia varten ja pannaan päälle vasta talvipakkasilla. Nyt ne olivat jalassa koska uudet sadehousut olivat kovin ohuet ja kylmät.

Koska kahvittelu oli jäänyt hieman ns. vaiheeseen, niin poikkesin taas Tervakallion mukavaan suojaan. Jopa aurinkokin suvaitsi näyttäytyä.




Kahdeksan mailia kotiin. Vanha vaihdeviallinen Marinerkin suoriutui
hommasta ilman ylimääräisiä pysähtymisiä. Ei paskempi reissu,
vaikka oli nuo märät kalsaritkin kyydissä!